Kouluaikoinani kirjoitin graduni aihepiiristä, joka hiveli mielikuvitustani: sydänkeskiajan arvoituksellisista kataareista, joita enää ei ole. Tuo uskonsuuntaus koki lyhyen kukoistuskauden Ranskassa ja Italiassa, kun katolinen kirkko eli murroskauttaan ja ajautui vaikeaan kriisiin. Uusi uskontulkinta uhkasi lopulta kirkon perinteistä oppia niin vakavasti, että se kukistettiin verisen ristiretken ja inkvisition keinoin. Kataarit hävisivät, mutta heidän kiehtova tarinansa jäi elämään.


Kitkerä, musta savu leijaili soraksi pirstoutuneen marmorin ja verentahrimien mukulakivikatujen yllä, kun voitosta hullaantuneet sotilaat riehuivat villisti ympäri ikiaikaista Konstantinopolia. Mittaamattoman arvokkaat taideteokset ja pyhäinjäännökset päätyivät ranskalaisten ritareiden saalissäkkeihin tai juopuneiden sotilaiden saappaiden polkemiksi. Vuosi oli 1204, ja neljäs ristiretki oli juuri päättynyt vähemmän mairittelevasti Bysantin eli Itä-Rooman pääkaupungin hävitykseen.

Sana kiiri ripeästi Roomaan, missä paavi Innocentius III olletikin sadatteli ankarasti pyhien sotureidensa uskomatonta tunarointia. Ajatus neljännestä ristiretkestä Pyhän maan ja Jerusalemin takaisinvalloittamiseksi oli kangastellut paavin mielessä jo hänen noustuaan pyhän Pietarin istuimelle vuonna 1198, mutta kiitos ahneiden ja juonittelevien venetsialaisten, Egyptiin tarkoitettu ristiretkeläisarmeija olikin kiristetty hyökkäämän Venetsian verivihollisen kimppuun. Tilaisuus teki varkaan, ja Innocentius joutui turhautuneena katsomaan, miten hänen huolella laaditut suunnitelmansa päätyivät vain heikentämään kristikuntaa.


Kaikki ristiretkeläiset eivät suinkaan iloinneet sotaretkensä saamasta yllätyskäänteestä. Paheksujiin kuului muuan Simon de Montfort, ranskalainen ylimys, joka palasi vihaisena takaisin kotimaahansa. De Montfort oli kyllä valmis sotimaan kirkon puolesta, muttei muita kristittyjä vastaan.

Hän saisi pian uuden tilaisuuden tuoda kirkolleen kunniaa "uskon ja rauhan töissä", kuten ristiretkiä propagandistisessa kielenkäytössä nimitettiin. Innocentius ei nimittäin ollut vähästä lannistuva luonne. Älykäs, kunnianhimoinen ja määrätietoinen italialainen uskoi vahvasti kirkon uudistumiseen tähdänneeseen "gregoriaaniseen reformiin", jonka mukaan katolisen kirkon - ja eritoten paavin - tuli seistä kristikunnassa ylimmäisimpänä mahtina. Talttumaton Innocentius väänsi kättä keisarin kanssa, kuninkaat saapuivat polvistumaan hänen eteensä etsiessään häneltä suosionosoituksia, ja kruunupäät taipuivat hänen pannajulistustensa edessä. Innocentiusta on syystäkin kutsuttu koko keskiajan mahtavimmaksi paaviksi.

Pyhän maan takaisinvalloitus olisi seppelöinyt Innocentiuksen hallintokauden, mutta hänellä oli muitakin ongelmia. Yksi niistä aiheutti harmia suorastaan kirkon omalla takapihalla. Languedociin pesiytyneet harhaoppiset olivat paaville kuin sitkeä rikkakasvi, joka vain levisi leviämistään. Heti valtaannousunsa jälkeen hän keskittyikin tarmokkaasti Languedocin kataarikysymykseen.

Innocentius ei erityisemmin pitänyt Toulousen kreivi Raymond VI:sta, jota hän syytti varsin suorasanaisesti harhaoppineiden suojelemisesta. Ranskalainen historioitsija ja munkki Pierre de les Vaux-de-Cernay, jonka sulkakynästä on lähtöisin upea kronikka Historia Albigensis, kirjoittaa Raymond-kreivistä näin:

"Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että hän [Raymond VI] rakasti ja vaali kerettiläisiä melkein kehdosta saakka, piti heitä valtakunnissaan ja osoitti heille kunnioitusta kaikin mahdollisin tavoin. Totisesti, sanotaan, että jopa tänä päivänä, meni hän sitten minne tahansa, hän ottaa mukaansa tavalliseen tapaan pukeutuneita kerettiläisiä, jotta kun hänen aikansa koittaa, hän voi kuolla heidän käsissään; sillä hän uskoo, että olipa hän miten suuri syntinen tahansa, hän pelastuu jopa vailla katumusta, kunhan he panevat kätensä hänen päällensä hänen kuolemansa hetkellä."


Pierren magnum opus on yksityiskohtainen historiallinen lähde, mutta kiihkokatolinen munkki ei varsinaisesti piitannut poliittisesta korrektiudesta tai puolueettomista näkökannoista, vaan tulkitsi kirkon viholliseksi profiloituneiden henkilöiden edesottamukset aina pahimmassa mahdollisessa valossa. Raymond-kreivi ja muut alueen merkittävimmät ylimykset joutuivatkin luupin alle, kun kysymys kerettiläisyydestä nostettiin pöydälle. Aatelistoa syytettiin nahjustelusta: olisihan heidän pitänyt panna kova kovaa vasten ja ajaa harhaoppineet ulos mailtansa!

Kreivi Raymond ei mitä todennäköisimmin itse ollut kataari, mutta hänen ystävä- ja lähipiiriinsä heitä lukeutui. Harvassa olivat ne languedocilaiset, joiden tuttavapiirissä ei ollut ainuttakaan kataariuskovaista. Poliittisesti rikkonaisessa Languedocissa Raymondilla oli haastajia ja vihollisia aivan riittävästi. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli uskonnollinen vaino ja levottomuuksia omille kotikonnuilleen. Vähintäänkin häntä syytettiin välinpitämättömyydestä. Väitettiin esimerkiksi, että Raymond oli ohittanut olankohautuksella tapauksen, jossa eräs katarismiin kääntynyt mies oli esittänyt uskonnollis-poliittisen mielipiteensä käymällä asioillaan (katolisen) kirkon alttarilla.

Hän ei suinkaan ollut yksin tässä veneessä. Raymondin kollega, Foix'n kreivi Raymond-Roger, oli vielä vaikeammassa jamassa, sillä hänen oma vaimonsa oli kataari, ja hänen sisarensa Esclarmonde oli kataarien "täydellinen", oppinut nainen ja tärkeä kataarien hyväntekijä. Historioitsija-Pierre kirjoittaa kreivistä sangen yliampuvasti:

"Hänen pahuutensa ylitti kaikki rajat. Hän ryösti luostareita, tuhosi kirkkoja, ylitti kaikki muut julmuudessaan. Aina hän läähätti kristittyjen kuoleman jälkeen eikä koskaan menettänyt verenhimoaan. Hän käänsi selkänsä ihmiskunnalle, otti mallikseen petojen raakuuden ja muuttui pahimmaksi villieläimeksi, ihminen hän ei enää ollut."

Kun ilmapiiri oli näin tulehtunut ja jännitteinen, tunteet kuumenivat herkästi. Molemmat osapuolet esittivät toisiaan kohtaan mitä häijyimpiä syytöksiä. Erityisesti Innocentiusta ja katolista papistoa turhautti käännytystyön näennäinen turhuus. Kataarit pitivät tiukasti kiinni uskostaan.


Tarvittiin ulkopuolinen oivaltamaan, miten asia saataisiin ratkaistua. Erään espanjalaisen piispan mukana Languedocissa matkannut munkkiveli Dominicus ymmärsi, että kataarien "täydellisten" vaatimaton ja askeettinen elämäntapa teki suuren vaikutuksen ihmisiin ja vakuutti nämä heidän hyveellisyydestään ja uskonsa oikeellisuudesta. Dominicus päättikin käydä taisteluun kataarien omilla aseilla. Hän perusti uuden kerjäläissääntökunnan, dominikaanit, ja sai aloitteelleen myös paavillisen siunauksen. Dominikaaniveljet antoivat köyhyyslupauksen, mutta he eivät sulkeutuneet luostariin, vaan jalkautuivat kansan keskuuteen kierrellen ja saarnaten. He kohtasivat kataarien opettajia julkisissa väittelyissä ja pyrkivät perustelluin argumentein ja logiikalla taivuttelemaan yleisön puolelleen. Dominikaanit olivat köyhiä, mutta he saivat pätevän koulutuksen jumaluusopissa ja puhetaidossa. 1200-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä he saavuttivatkin menestystä rauhanomaisin keinoin.

Mutta kehitys oli Roomalle aivan liian hidasta. Vuonna 1208 paavin erityislähettiläs Pierre de Castelnau vei lopulta kreivi Raymondille Toulouseen uhkavaatimuksen: joko kreivin oli viipymättä ryhdyttävä puhdistamaan kreivikuntaansa vääräoppisista, tai hänet lyötäisiin kirkonkiroukseen. Aina varovaisuuteen ja viivyttelytaktiikoihin taipuvainen Raymond myöntyi, mutta sitten kaikki meni päin mäntyä.

Historiallinen trubaduurirunoelma Chanson de la Croisade Albigeois kertoo, kuinka muuan toulouselainen ritari oli tuohtunut kreivinsä loukkaamisesta ja tahtoi ansaita sulan hattuunsa tämän silmissä. Kun legaatti Pierre oli palaamassa saattueineen takaisin Roomaan, hän järjesti väijytyksen ja murhasi miehen.

Tapauksesta nousi tietysti valtava häly, ja jos ritari oli toivonut saavansa Raymondilta taputuksen olalle, hänen arviointikykynsä oli pettänyt pahemman kerran. Pierre de Castelnaun murha oli se kuuluisa korsi, joka katkaisi kamelin selän. Julmistunut Innocentius julisti Raymondin kirkonkiroukseen ja Pierren siunatuksi marttyyriksi. Samalla hän antoi juhlavan kutsun kaikille kristikunnan urhoille liittyä pyhälle ristiretkelle Toulousea ja muita Languedocin kaupunkeja vastaan.


Innocentiuksen kiertokirje kannustaa: "Eespäin, siis, Kristuksen soturit! Eespäin, kristittyjen armeijan urheat jäsenet! Kiihdyttäköön teitä pyhän kirkon koko maailman kattava murheen huuto, inspiroikoon hurskas kiihko teitä kostamaan tämän hirviömäisen rikoksen Jumalaanne kohtaan! – – Meille on kerrottu, että usko on kadonnut, rauha on tuhottu, että harhaopin vitsaus ja vihollistemme hulluus ovat voimistuneet voimistumistaan, ja on selvää, että väkevää apua on tarjottava kirkon laivalle tuolla alueella tässä ennaltanäkemättömässä myrskyssä, jottei se kokonaan joutuisi karikkoihin."

Koolle kutsuttu sotaretki oli eurooppalaisille ritareille ja sotilaille tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Se oli ristiretki, joten sille ansiokkaasti osallistuneet saivat paavilta täydellisen synninpäästön. Sitä varten ei kuitenkaan tarvinnut matkustaa meren taa Pyhälle maalle, vaan verrattain lyhyt reissu Languedociin riitti. Kaiken lisäksi ranskalaiset ylimykset olivat jo pitkään haaveilleet vauraiden languedocilaisten kaupunkien liittämisestä omiin läänityksiinsä. Myös Simon de Montfort, joka oli pettyneenä palannut takaisin neljänneltä ristiretkeltä, otti jälleen ristinmerkin kantaakseen.

De Montfort oli kokenut ja karaistunut soturi ja miestensä ihailema sotapäällikkö, mutta ensialkuun ristiretkelle valittiin viralliseksi johtajaksi hengenmies, ei maallikkoa. Arnaud Amaury oli Citeaux'n luostarin apotti ja henkeen ja vereen kiihkomielinen harhaoppisten vastustaja. Amaury inhosi kreivi Raymondia ja yritti kaikin keinoin tehdä tyhjiksi tämän epätoivoiset viime hetken sovitteluyritykset.

Raymond oli ajettu loukkuun. Toulousea uhkasi hirvittävä katastrofi, kun ristiretkeläisten tuhatpäinen sotajoukko lähti marssille alkukesästä 1209. Kreivi päätti niellä ylpeytensä ja tehdä, mitä vaadittiin, jotta Toulouse pelastuisi. Hän tarjosi ristiretkeläisille monia omistamiaan linnoja ja alistui julkiseen ja nöyryyttävään katumusharjoitukseen Saint-Gillesin kirkossa. Siellä Raymond anoi anteeksiantoa muun muassa Pierre de Castelnaun murhasta. Ruoskituksi tultuaan hänet vielä juoksutettiin puolialastomana läpi kryptan, jonne samainen marttyyri oli haudattu.


Mutta kryptasta takaisin auringonvaloon noustuaan Raymond saattoi nyt synneistä puhdistettuna tehdä ainoan mahdollisen valinnan - ja liittyä itsekin ristiretkeläisiin. Näiden verenhimon tyydyttämiseksi tarvittiin nyt vaihtoehto Toulouselle. Pahaksi onneksi myös Raymondilla oli kalavelkoja maksettavanaan ja sopiva kohde uhrattavaksi fanaattiselle Arnaud Amaurylle...


Jatkuu ensi numerossa. Suuressa finaalissa paljastetaan, kuinkas sitten kävikään.